Tämä essee ei suostu reunahuomioksi vaan on manifesti nautinnon kautta kasvamisesta. Ehdotan, että innostutaan aluksi ajatuksesta, että nauttiminen on kärsimisen vastakohta niin silloin hurmos, kiihko, huuma ja ekstaasi ovat varmasti töissä nautinnolla.

Käsitetaiteilijana sytyn italialaisen filosofi Giorgio Collin ajatuksesta, että ”filosofia ja taide ovat ekstaasin tekniikoita.” Allekirjoitan  salamaniskusta Collin tutkiman saksalaisen filosofi Friedrich Nietzschen ajatuksen siitä, että kaikki totuus riippuu näkökulmasta. Absoluuttinen totuus on kuollut. Vaviskaa valeuutiset ja eläköön keskustelu! Tässä esseessä tykimmin donkkaavat ruohonjuuren, kolmannen sektorin ja kansalaisyhteiskunnan totuudet. Suvaitsevaisuuden, demokratian ja uteliaisuuden nimissä on kiinnostavaa tarkastella muitakin totuuksia kuten Perussuomalaisten periaateohjelmaa.

15. huhtikuuta joukko määrätietoisia taiteilijoita marssi Helsingin kylmässä keväässä. Laitettiin käyntiin luovien alojen Kivi voittaa sakset -mielenosoitus. Käveltiin puuskamaisessa innostuksessa Rautatientorilta Espan lavalle. Kannoin kylttiä, jossa luki ”Loppu kulttuurin marginalisoimiselle”. Tunnistin muutaman pauhaavan suun: elokuvaohjaajan, kirjailijan ja näyttelijän. Hurrasimme joukkovoimalle ja hyville puhujille. Kulttuurin ahdinko ahdisti. Samaan aikaan Suomen hallitus piti budjettiriihtä tien toisella puolella.

Tänään tiedämme, että Kokoomuksen Petteri Orpon ja Perussuomalaisten Riikka Purran hallitus on leikannut kaikkein heikompiosaisilta, kulttuurista ja kansalaisten itsenäisestä toiminnasta sekä kansalaisyhteiskunnan rahoituksesta historiallisen kovalla kädellä. ”Koska on pakko”, sanoo valtionvarainministeri Riikka Purra.

Kymmenille merkittäville siviiliyhteiskunnan yleishyödyllisille kansalaisjärjestöille, kaikki suomalaiset rauhanjärjestöt mukaan lukien keväällä 2024  ilmoitettiin kaiken valtionavustuksen lopettamisesta.

Näyttää vahvasti siltä, että politiikka on töissä kärsimyksellä. Keväällä 2024 uutiset leikkauksista nousivat ihmisten tietoisuuteen kuin rotat kaduille Camus´n Rutossa. ”…kaikkialla oli rottia, kasoittain rikkatynnyreissä tai pitkinä riveinä katuojissa.”, kirjoittaa Albert Camus. Ranskalainen kirjailija kuvailee hyvin kirjassaan ”Rutto” (La Peste, 1947) kollektiivista kärsimystä, jonka yhteiskunta joutuu kohtaamaan. Onpa ajankohtaista! Camus saa minut ymmärtämään jotain siitä, mitä yhteinen kärsimys saa aikaan yhdessä ihmisessä ja koko yhteisössä. Kirjassa rottien lisäksi myös ihmisiä saa surmansa ihmisen oman toiminnan takia. Meillä suomalaisilla on kokemusta eristämisestä ja kärsimyksestä toista maailmansotaa tuoreemmin - viimeksi koronasta. Kärsimystarina saa tänään jatkoa populistisen oikeiston leikkauspolitiikan ankaralla yhteiskunnallisella jalostamisella ja kurjistamisella.

Rauhan aktivistina ja ajattelevana ihmisenä järkytyn Riikka Purran viestistä, että ”Leikkauksille ei ole vaihtoehtoja.” Tuntuu, ettei tätä Suomea ole tarkoitettu minulle.

 

Körtinkovaa asettumista marginaaliin

Pieksämäellä kesät olivat aina kuumia. Yhtä varmaa kuin kylmien uimavesien sinerryttämät huulet olivat isot valkeat teltat, jotka nousivat aina lapsuuteni maisemaan. Ihmisiä saapui Herättäjäjuhliin. Minulle oli ihan sama oliko kysymys sirkusteltasta tai uskonnollisesta tilaisuudesta, mutta telttaan sisälle oli aina päästävä. Osaan sujahtaa teltan helman ali sisään tilaisuuteen kuin tilaisuuteen. Se oli jokalapsenoikeutta.

Vanhempani olivat jälkikörttejä. Eivät isä ja äiti arvanneet jokaista telttaa, jossa olin maastoutuneena salakuuntelemassa. Opin nopeasti vanhemmiltani sen, ettei itsestä tullut tehdä mitään numeroa. Teltoista muistan tiiviin tunnelman ja jännityksen. En koskaan ole varmaan oikeasti ymmärtänyt miksi minua ohjeistettiin pidättäytymään monesta asiasta, kun kaikki minussa huusi esittämistä, jakamista ja näyttämistä. Nyt kun kesä on taas ollut kuuma ja kaipaan lapsuuteni telttojen ali sujahtamista tuntuu, että körttiläisestä intohimoisesta kokosydämisestä antautumisesta jollekin tärkeälle ja teeskentelemättömyydestä on tullut elämäni kauneusarvoja.

Vanhempieni viisaus oli tietoista ja henkistä asettumista marginaaliin ja eräänlaiseksi vääränlaisen yhteiskunnan vapaaehtoiseksi ylimääräiseksi. Perheen yhteinen tarkoitus oli kilvoitella hyvän elämän saavuttamiseksi, ja minä en sitä aina ymmärtänyt. Nyt huomaan miten tärkeää on ollut kasvaa perheessä ja yhteisössä, jolla on ollut varmuus omista arvoista ja omasta paikasta. Emme olleet arvottomia. Elimme niukasti mutta en usko, että vanhempani olisivat ajatelleet olleensa köyhiä. Minusta kyllä välillä tuntui, että olin köyhä, kun vertasin itseäni esimerkiksi luokkatovereihini, jotka asuivat kerrostaloissa ja peseytyivät lämpimissä suihkuissa. Minulla on aina ollut vaikeaa ymmärtää kärsimyksen käyttämistä työvälineenä  ihmiseksi kasvamisessa. Ehkä minusta ei siksi koskaan tule nietzscheläistä ylivertaista ihmistä (Übermensch). Oma kokemukseni asioiden omaksumisesta, oppimisesta ja ymmärtämisestä on salaman ohjaama mysteeritarina silmänräpäyksen nopeasta ideoihin rakastumisesta ja kiihkeä kertomus maailmasta, jossa kaikki on mahdollista. Kaikki mitä olen oivaltanut, oppinut ja ymmärtänyt on tapahtunut nautinnosta. Kaikki mitä en ymmärrä johtuu kärsimyksestä.

 

Minulla on nyt  kevään 2024 leikkauspoliittisten talkoiden jälkeen sama tunne kuin pikkupoikana Pieksämäellä. En ymmärrä miksi puhdasmielinen Riikka roustaa ihmisoikeuksien puolustajia, kurittaa maahanmuuttajia ja työläisiä.  Miksi Riikka lyttää alas hyviä aloitteita ja sammuttaa hyväntekijöiden lyhtyjä. Minusta tuntuu, että Riikka Purra näyttää minulle ”Asiaton oleskelu kielletty” kylttiä. Olenko väärässä paikassa? Olisiko minun syytä siirtyä sivummalle ja pois. Minne tästä marginaalista sitten menisin? Onko tässä kysymys samasta kuin mitä körtit kotona tarkoittivat?  Olennaiseen keskittymisestä ja ankarasta linjauksesta.

Yrittävätkö Perussuomalaiset kuripolitiikkansa avulla normalisoida meitä sopimattomia, erilaisia ja hankalia?  Varmasti valtaeliitti pyrkii nyt luomaan kapitalismille sopivia uusia hierarkioita. Uusliberaalin kurin avulla määritellään nyt Suomessa, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Politiikka  luo normeja, joiden mukaan meitä arvioidaan. Ei ole sattumaa, että valtaeliitti korostaa leikkausten pakkoa ja politiikan tekemisen kurinalaisuutta. Kurilla on keskeinen rooli vallan rakenteissa, ja se toimii mekanismina yhteiskunnallisen kontrollin ylläpitämisessä.

Uhoa uudesta historiasta

Isänmaallisista ja kansallismielisistä tuntuu hyvältä, kun Perussuomalaisten yhteydessä puhutaan uhosta.  Perussuomalaisten uho ei  ole ihan yhtä suurta ja mahtavaa kuin kommunistien uho työväen vallankumouksesta. Perussuomalaiset  agitoivat tänään kaikkia suomalaisia uuden suomalaisen historian kirjoittamiseen. 

Perussuomalaisten itsensä mukaan Perussuomalaiset on rohkea puolue, joka kantaa huolta perusasioista. ”Suomi on suomalaisten koti. Jokaisella suomalaisella on kotimaassaan oikeus asumiseen, terveydenhuoltoon, koulutukseen, riittävään toimeentuloon ja turvallisuuteen. Yksilön ihmisarvoiseen elämään kuuluu oikeus vaikuttaa häntä itseään koskeviin asioihin.” sanotaan 2018 hyväksytyssä Perussuomalaisten periaateohjelmassa.

Olenko siis ymmärtänyt kaiken ihan väärin? Perussuomalaisen valtionvarainministerin leikkaukset eivät ole leikkauksia vaan ylimääräisen ja tarpeettoman poistamista samaan tapaan mitä tehdään  puutarhassakin, jotta se voisi paremmin.

Riikka Purran vuonna 2024 käynnistämiä laajoja leikkauksia yhteiskunnan haavoittuvimpiin osiin sekä kansalaisyhteiskuntaan ja kulttuuriin  ei siis olisikaan tarvinnut yrittää estää, koska ne perustuivat yhteiskunnalliseen ankaraan, itse sanoisin omaan taustaani viitaten lähes körtinkovaan kasvattamiseen.

Näin ajateltuna, kansalaisjärjestöjen resurssien lopettaminen  ei siten enää näyttäydy yksinomaan taantumuksellisena vaan lähinnä ankaralta uskonkappaleelta, jossa on nyt syytä kääntyä  kaikenlaisen riekkumisen ja esittämisen- joku sanoisi maailman parantamisen sijaan kääntymään itseen sisään päin ja hoitamaan ensin omat sairaat ja suomalaiset kuntoon ennen koko maailman pelastamista. 

Kansalaisyhteiskunnalle eli järjestöille ja yhdistyksille sekä osallistuvalle demokratialle ”Ankaran Äidin” iskut saattavat olla kuolettavia. Syntymän ja kuolemisen läsnäoloa leikkauskeväällä 2024 on turha muuksi uhota tai kiistää rohkeallakaan politiikalla.

Raatokärpäset ja Perussuomalaiset ovat jännän äärellä. Suomalaisten maailmanhistoriaa kirjoitetaan nyt uusiksi. Perussuomalaiset kohtaavat modernissa yhteiskunnassa oman kriisinsä. Perinteiset arvot ja uskomukset ovat menettäneet merkityksensä. Näin puhui Riikka Purra vai oliko se Zarathustra? :” Kärsimyksen kautta voi syntyä uusia arvoja ja merkityksiä, jotka ylittävät nihilistisen tyhjiön .”

Lukiessani Perussuomalaisten periaateohjelmaa mieleeni nousevat Nietzschen teokset kuten  "Näin puhui Zarathustra".  Nietzsche esittää  myös nyt ajassa ja kevään leikkaustalkoissa monia keskeisiä ajatuksiaan kärsimyksestä ja viisaudesta. Zarathustran sijaan Perussuomalaisissa  Riikka Purra opettaa, että kärsimyksen hyväksyminen ja sen kautta kasvaminen on olennainen osa elämän täyttymystä. Siinä missä Riikka Purran puolueohjelma kehuu puoluetta rohkeaksi historiaa kirjoittavaksi puolueeksi, puhuu Zarathustra myös ”ylivertaisen ihmisen tavoittelusta ja siitä, kuinka viisaus voidaan saavuttaa elämällä autenttisesti ja rohkeasti kärsimyksestä huolimatta.”

Käsittämätöntä taidetta

Ihan omaa syytäsi olet pinteessä ja siellä marginaalissa! Kuka sitten käskee tehdä tekotaiteellista paskaa, jota kukaan ei ymmärrä eikä osta?

Vastaan, että ei kukaan ole minua käskenyt tehdä vaikeasti ymmärrettävää ja huonosti kaupaksi menevää taidetta. Olen käyttänyt omaa harkintaa ja valintaa, niin kuin kaikki muutkin taiteilijat. On taiteilijan ydintehtävä ymmärtää juuri, miten itse oman taiteensa määrittää ja miten sitä tekee. Harvoin taiteilijaa onnistaa niin, että juuri hänen taiteensa on valtavirtaa ja työt menevät suoraan maalaustelineestä kaupaksi. Näitäkin taiteilijoita on.

Omassa marginaalissani ajattelen, että toteutan omaa taiteellista ja yhteiskunnallista tehtävääni minulle ominaista käsitetaidetta tekemällä. Valmistuin 34 vuotta sitten Kuvataideakatemiasta. Suomi on aika marginaalinen paikka varsinkin taidemarkkinoita ajatellen. Olen opiskellut myös taidemaailman keskuksessa New Yorkissa ja taidemaailman marginaalissa Ciudad de Méxicossa. En oivaltanut, että opiskellessani julkista taidetta Meksikossa, olin itse asiassa taidetrendin huipulla. Silloin keskusteltiin juuri siitä ovatko taidemaailman vanhat keskukset New York, Pariisi ja Berliini menettäneet asemansa ja ottavatko uudet marginaalit niiden paikan.

Minun taiteilijuuteni perustuu ajatukseen täydellisestä vapaudesta. Taloudelliset riippuvuussuhteet eivät ole häirinneet taiteellista autonomiaani. Autonomia tarkoittaa oikeaa vapautta määritellä itse omat toimintamallit ja tekemisen tavoitteet erillään  esimerkiksi apurahan myöntäjästä tai julkisesta hallinnosta. Ehkä olen lähtökohtaisesti jo asemoinut itseni ja ammatillisuuteni vapauden  mahdollistavaan marginaaliin. Olen aina ajatellut, että poliitikkojen ja virkamiesten tehtävä olisi ollut edistää meidän taiteilijoiden toimintaedellytyksiä ja tukea ja kehittää meidän ammatillista kehitystä ja saada meidät kaikkia ihmisiä inspiroivaksi osaksi kulttuuria.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purran visiot ovat auttaneet minua näkemään toisin. Voi miten väärässä olen ollut! Kysymys onkin nietzscheläisestä kilvoittelusta ja kasvamisesta.

Ihmiset kysyvät minulta aina mitä käsitetaide tarkoittaa. Kerron, että olen esteettisten pintojen lisäksi kiinnostunut erilaisista muistakin asioista kuten taiteilijan poliittisesta roolista, taideteoksen määrittelystä ja esimerkiksi taiteen osallisuudesta sekä taideteoksen kaupallisuudesta.

Saattaa olla, että olen perinteistä taidemaalaria vaikeampi tapaus. En ihmettele, että olen saanut tehdä rauhassa töitä omassa marginaalissa viimeiset kolmekymmentä vuotta. Minua eivät ole häirinneet sen enempää kaupalliset kuin taiteellisetkaan tahot.  Joskus vielä ihmettelin miten voi olla, että kalliisti koulutettu ja julkisestikin näytetty voidaan jättää rauhaan. Olen taiteellisella manifestillani ärsyttänyt sekä taiteelliset että kaupalliset tahot eikä niiden lisäksi ole ollut sellaista radikaalia taidekentän toimijaa, joka olisi halunnut olla häiriöksi.

Mitä taiteilijalle sitten kuuluu, kun Riikka Purra leikkaa ennestään olemattomasta 0,6 % olevista valtion budjetin kulttuurirahaoista? Helppo vastata: ”Mahdollisuuteni saada ammattiini liittyviä avustuksia ja apurahoja heikkenee. Työllistymiseni esimerkiksi kuvataiteen opettajana hankaloituu koska kilpailu opiskelupaikoista ja sitä kautta opettajan paikoista kasvaa.”

Työn ja talouden tutkimuslaitos Laboren  toimittaja, TV:stä tuttu Oskari Onninen pohtii  jutussa ”Voiko kulttuuria mitata? Kannattaako sitä tukea verovaroin?” erilaisia syitä, joilla kulttuurin tukemista verovaroin on perusteltua.  Yksi Onnisen listaama syy on helppo allekirjoittaa: ”Taiteesta tulee  koko ajan kalliimpaa. Se on yhä hyvä perustelu sille, että taidetta on tuettava”, kirjoittaa Onninen.

Onnisen mukaan ”Mielikuvien kulttuurimyönteisyydestä huolimatta ranskalaiset käyttivät vuonna 2021 taiteeseen selvästi vähemmän rahaa kuin suomalaiset – noin 155 euroa vuodessa. Keskivertosuomalaiselta kului pelkästään kirjoihin, elokuviin, museoihin ja esittäviin taiteisiin samana vuonna, keskellä pandemiaa, yli 250 euroa.” (Talous & Yhteiskunta -lehti 4/2023)

Taiteen ja kulttuurin uusin barometri (2023) osoittaa, että taiteilijoiden kokemus työnsä merkityksellisyydestä on vahvaa, mutta monet epävarmuustekijät heikentävät työhyvinvointia. Cuporen tutkimuksen mukaan ” Epävarma toimeentulo ja työterveyshuollon puute heikentävät taiteilijoiden työhyvinvointia – nuorten taiteilijoiden kokemukset hälyttäviä. Suurin osa alle 35-vuotiaista vastaajista oli huolissaan jaksamisestaan.”

Lähes kaikki barometrikyselyyn vastanneet 1 319 taiteilijaa kokivat tekevänsä itselleen merkityksellistä työtä ja uskoivat omalla taiteellaan olevan annettavaa myös muille. ”Taiteilijoiden työhyvinvointia kuormittavat kuitenkin toimeentulon epävarmuus ja tulojen pienuus, kilpailu apurahoista ja niiden hakemisen työläys sekä palkaton työ”, todetaan tutkimuksessa.

Ajatus siitä, että voisin myydä taidettani, saada työstäni palkkaa ja elättää itseni ja perheeni työllä, johon minulla on pätevyys ja koulutus, näyttää entistä vaikeammalta.

Suomalaisessa kulttuurissa elää vahvana myytti kärsivästä ja väärinymmärretystä nälkätaiteilijasta. Suomalainen taidekoululutus on tänään tasolla, jossa luulisi, ettei nälkätaiteilija myytti enää eläisi, mutta kylläpäs vaan elää kaikista yritysvalmennuksista ja portfoliokoulutuksista huolimatta. Minusta on huonoa kehitystä, että Perussuomalaisten Riikka Purran valtiontalouden linjaukset vahvistavat vanhanaikaista ajatusta ja marginaaliin sopivaa kuvaa kärsivästä taiteilijasta. Luuliko joku, että lopettamalla taiteen rahoitus loppuu myös taide? Ehkä ei.

Oliko kiinnostus taiteeseen tai kulttuuriin osallistuvan tekemisen alustana edes asiana leikkauspoliittisissa keskusteluissa? Leikkasiko Purra vain julkisen rahoituksen tarpeettomat menoerät? Linnoissa kreivien häät  ja herraskaisen taiteen harrastamiset voivat vapaassa Suomessa jatkua ilman julkista rahoitustakin. Ei kai kukaan ollut rajoittamassa kansainvälisiä viihteen markkinoita tai leikkaamassa kulttuuribisnestä.

Uuden ajattelu on tutkimattomalla maalla kulkemista. Taiteilijat ovat jatkaneet siitä eteenpäin missä oli ”Asiaton oleskelu kielletty” -kyltti ja tehneet juuri asiattomaan asiaa. Me taiteilijat tiedämme mitä epävarmuus tarkoittaa. Olemme aina joutuneet tekemään työtä ei kenenkään maalla, köyhyydessä, puutteessa ja kurjuudessa. Olemme marginaalien mestareita. On julmaa, että Riikka Purra leikkaa sieltä, minne ei oikeastaan mahdu edes koko leikkausveitsi.

Vuonna 2014 osallistuin Baltic Circle -festivaalin ja Public Movement -ryhmän toteuttamaan ”Suomen Taidepoliittiseen Tapahtumaan” performanssilla, joka konkretisoi silloinkin kulttuurissamme ollutta vakavaa rahoituksen asennevammaa. Pidin Helsingin kaupungin juhlasalin lavalla puhetta ja pyysin juhlasaliin yleisön keskelle valtavan suuren kermakakun. Kakun päälle oli kirjotettu vapaasti varioitu sitaatti, belgialaisen surrealistin- René Magritten taiteesta tunnetusta ajatuksesta esittämisen moniulotteisuudesta,  "Tämä ei ole kakku" "Ce n'est pas un Gâteau". Pyysin avustajia leikkaamaan kakusta 0,8 % - kulttuurin osuuden valtionbudjetista. Tänään tuo osuus on viimeisten leikkausten jälkeen vähemmän kuin 0,6 %. Niin vähän, ettei viitsi sellaisia prosentteja laskea.

Väitteeni siirtymisestä marginaalista ylimääräiseksi on käytännössä totta.

Perussuomalainen totuus

Perussuomalaisten rohkea puolue leuhkii sillä, että se ei rakenna poliittisia ohjelmia epäselvien käsitteiden varaan. Auts! – käsitetaiteilija sai osuman. Perussuomalaiset eivät myöskään välitä hokea kauniita sanoja, vaikka ne kuinka olisivat valtavirtaa. ”Ohjelmamme perustuvat tosiasioihin ja ovat asiapitoisia, eteenpäin vieviä ja johdonmukaisia. Me kerromme, mitä asiat tarkoittavat käytännössä” sanotaan periaateohjelmassa.

Näin ovat nyt Riikka Purran leikkaukset viety käytäntöön. Asia, leikkaus on sanottu niin että sen ymmärtää. On piirretty ankara, uusliberaali maisema. On sanottu ääneen selkeä kova linja, jossa on tilaa vain olennaiselle. Kaikki ylimääräinen on leikattu koska on pakko. – Seuraavaan pakkoon asti?

En silti ymmärrä. En edes pakolla ymmärrä miksi me marginaalista ylimääräiseksi joutuneet annamme kaiken mahdollisen tilan näille poliitikoille ja valtaapitäville? Ihmisvihamielistä, misantropista ja tunnekylmää ajattelua viljelevät poliitikot ovat saaneet paljon huomiota ja runsaasti tilaa puhua kulttuurin ja taiteen merkityksestä. On hyvä muistaa, ettei Riikka Purra istu yksin hallituksessa vaan hänellä on siellä seuranaan Kokoomus, Kristilliset ja RKP.

On historiassa moneen kertaan oikeaksi todistettu ja elävän taiteilijan näkökulmasta niin väärin, että taiteilijan arvo ja merkitys ymmärretään vasta taiteilijan kuoltua. Ajatus kärsivästä nälkätaiteilijasta tai kärsivästä ja itsensä kanssa kilvoittelevasta ihmisestä yleensäkin sopii perussuomalaiseen ja suomalaiseen pärjäämisen kulttuuriin. Kukaan taiteilija ei varmasti tee nälässä tai kärsivänä yhtään parempaa taidetta kuin hyvinvoivana ja terveenä. Olisi absurdia ajatella, että joku muu työläinen, vaikka bussikuski olisi turvallisempi kuski jos hän joutuisi tekemään työtään nälässä, sairaana ja kärsivänä.

Miten käy poliitikoille ja puolueille, kun he ovat poissa? Kuka muistaa kuka olikaan Ranskan valtionvarainministeri ja leikattiinko kulttuurista silloin kuin ranskalainen käsitetaiteilija Marchel Duchamp uudisti nykytaidetta ja nosti pisuaarin silmiemme eteen?

Solidaariset luuserit

Alavireinen ja kolkko Helsinginkatu. Liikkeessä autot ja polkupyörät – ratikat. Ihmiset paikallaan yhdessä jonossa, joka ei etene. Flemarin kulmassa on usein leipäjono. Otin siitä kerran valokuvan ja mietin miltä tuntuisi, jos joku kuvaisi minua hakemassa apua.

Ketään ei kiinnostanut, kun minä sain EU-ruoka-apua; maitojauhetta, jauhoja, leipää ja saippuaa. Pieksämäellä ei silloin ollut jonoa. Tämä essee saa olla kuva minusta leipäjonossa.

Jos minun pitäisi kertoa ystävälle mitä epävarmuus ja marginaalisuus tarkoittaa  veisin hänet elokuviin katsomaan  melkein minkä tahansa Aki Kaurismäen elokuvan.  Esimerkiksi Kaurismäen uusin ”Kuolleet lehdet” ( 2023) voisi olla hyvä valinta.

Kirjan Kaurismäen elokuvista toimittaneen yhdysvaltalaisen Thomas Austinin mukaan Kaurismäen elokuville on erityistä epävarmuuden ilmapiiri ja näyttelijöiden valintaan liittyvä empatian tavoittelu: ”Elokuvien henkilöt ovat uusliberalistista prekariaattia, eivätkä he edusta odotuksenmukaista kauneusihannetta”, sanoo Austin.

Kaikki Kaurismäen elokuvien henkilöhahmot eivät ole repäisty saman riihen seinästä niin kuin kaikki Kaurismäen elokuvatkaan eivät ole samanlaisia. Median, musiikin ja taiteen tutkimuksen yliopistolehtori Tommi Römpötin mukaan ne ovat kaurismäkeläistä realismia. Kaurismäki on itse sanonut kuvaavansa luusereita. "Minua ei kiinnosta  tehdä elokuvia keskiluokan perheongelmista. Keskiluokan elämä ei vain kiinnosta minua. Luuserit kiinnostavat, koska olen itsekin keskiluokkainen luuseri.”, sanoo elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki.

Minusta tuntuu, että hahmot olivatpa ne luusereita tai uusliberaaleja prekaareja ovat  kokonaisia rikkinäisiä ihmisiä ja ainakin solidaarisia toisilleen ja ymmärtävät elävänsä samassa maailmassa. Yömajan asukas antaa toiselle takkinsa lainaksi. Kulkukoira saa kodin ja kaupan työntekijät pitävät yhtä, kun yksi saa potkut.

Kulttuurimme suuri nimi Peter von Bagh on laskenut suomalaisen elokuvan uuden aikakauden alkaneen Aki ja Mika Kaurismäen ”Arvottomista”, joka sai ensi-iltansa lokakuussa 1982. Ehkä näyttäisin tämän elokuvan ystävälleni ja ymmärtäisimme jotain siitä epävarmuudesta, jota marginaalissa elävät ihmiset kokevat.

 

Tutkijat tukisivat vapaaehtoispohjalta toimivia yhdistyksiä ja liikkeitä

Onneksi joukko tutkijoita: Petri Ruuskanen, Julia Jousilahti, Maija Faehnle, Kirsi Kuusikko, Outi Kuittinen, Johanna Virtanen ja Lisbeth Strömberg on ajan hermoilla. Toimintaympäristön muutosten vaikutuksia  eli suomeksi sanottuna tämän päivän tilannetta, kaurismäkeläistä uusliberaalia realismia on tutkittu ja Valtioneuvosto on julkaissut loppuraportin ”Kansalaisyhteiskunnan tila ja tulevaisuus 2020-luvun Suomessa”.

Tutkijat esittävät, että ”kansalaisyhteiskunnan autonomian, yhdenvertaisuuden ja elinvoiman takaamiseksi  järjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden riippuvuutta rahoittajan strategisista tavoitteista tulisi vähentää. ” Tutkimus tehtiin ennen historiallista leikkausten kevättä 2024.

Kysymys epävarmuudesta nousee esille myös tutkijoiden loppuraportissa. Jyväskylän yliopistossa, Demos Helsingissä, Suomen ympäristökeskuksessa ja Lapin yliopistossa toimivien tutkijoiden  loppuraportissa todetaan ”vaarana on, että kansalaisyhteiskunnan kyky tehdä innovatiivisesti yhteiskunnallisia aloitteita heikkenee samoin kuin niiden mahdollisuus vapaasti kritisoida valtiota. ”

Loppuraportin mukaan ”kansalaisyhteiskunnan ja julkisten rahoittajien välistä yhteistyötä olisi tarpeellista lisätä ja rahoittajien käytäntöjä yhtenäistää yhdistysten yhdenvertaisuuden takaamiseksi.” Tutkijat välttäisivät kansalaisyhteiskunnan keskittymistä tukemalla vapaaehtoispohjalta toimivia yhdistyksiä ja liikkeitä.

Raportissa nostetaan hyvin esille kansalaisjärjestöjen kohtaamia erilaisia ongelmia. Tutkijat esittävät esimerkkejä ja pohtivat ratkaisuja. 

Ministeri Riikka Purra vahvisti yhtä merkittävää kansalaisyhteiskunnan ongelmaa lopettamalla rauhanjärjestöjen valtiolliset yleisavustukset.

Tutkijoiden loppuraportissa yhtenä ongelmana nostetaan esille rahoituksen lyhytjänteisyys, ja se että rahoituksen hakeminen ja raportointi ovat järjestöille työlästä. Tutkijoiden kaaviossa ratkaisuksi rahoituksen ongelmaan esitetään mm. hakemisen ja raportoinnin käytäntöjen pelkistämistä, rahoituksen yhteismuotoilua ja jatkuvan toiminnan rahoituksen hakemisen keventämistä.

Ihan hyvä, että tutkijat tutkivat ja tuottavat uutta tietoa meille tärkeästä ruohonjuuresta. Mutta  sitten kun joku Purra nousee valtaan ja meiltä viedään kaikki, ei ole enää mihin uutta tietoa soveltaa. Vai onko? Loppuiko kansalaisyhteisöjen, valtion ja kansalaisjärjestöjen dialogi rahoituksen lopettamiseen?

Ehkä suomalaisen rauhanliikkeen pitäisi kärsimyksen kautta kasvaa, jalostua ja innostua sekä ottaa uutta vauhtia tutkijoiden loppuraportissa esille nostamasta yhdysvaltalaisesta ratkaisumallista. ”Oregon Kitchen Table ”-alusta palvelee kansalaisten keskinäistä ja kansalaisten ja hallinnon välistä yhteydenpitoa ja yhteistyötä julkisissa ja kansalaislähtöisissä hankkeissa.

Yhdysvaltojen Oregonin osavaltio tunnetaan pitkäjänteisestä työstään yhteistoiminnallisen hallinnan kehittäjänä. Kansalaisyhteiskunnan kannalta yhteistoiminnallisuuden perinne näkyy pitkälle jalostettuina yhteisen päätöksenteon prosesseina ja pyrkimyksinä tukea kansalaisten omia hankkeita, äänen kuulumista ja tietopohjaista toimintaa.

Vaarana on demokratiakehityksen taantuminen, kansalaistoimintaryhmien ja kansalaisyhteiskunnan autonomian loppu. Autonomia merkitsee vapautta määritellä itse toimintamallit ja tavoitteet erillään julkisesta hallinnosta. Väitän, että budjettileikkauksia ei tehty vahvistamaan autonomiaa. Eräät ajattelevat, että vapaaehtoisorganisaatioiden ja  kansalaisyhteiskunnan autonomia kuitenkin vahvistuu hallituksen leikkausten ansiosta, koska kansalaisjärjestöjä ei enää rasita niiden suhde julkiseen valtaan. Monet kansalaisjärjestöt kokevat, että on ollut luontevaa saada veroina kerättyä rahoitusta yleishyödylliseen toimintaan eikä kysymys ole ollut riippuvuussuhteesta vaan enemmän palvelu ja dialogisuhteesta.

Ehkä emme koskaan ottaneet todesta Perussuomalaisten ajatusta vapaudesta. Emme varmaan halunneet uskoa ja ymmärtää, että Perussuomalaisten vapaudella tarkoitettiin rahalla ostettavaa tilaa olla, tehdä ja toimia. On varmaan liian ikävää älytä, että  Perussuomalaisten maailmankuva  perustuu vain vahvojen valtaan ja epävarmuutta luovaan, kansallismieliseen historiankirjoittamisen uhoon.

Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta (KANE) pitää tärkeänä hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan välistä dialogia ja yhteistyötä. KANE:n mukaan ”autonomia on peruslähtökohta sille, että kansalaisyhteiskunta kykenee toimimaan osallisuuden ja demokratian vahvistajana ja olevan näin osa yhteiskunnallisia innovaatioita ja muutosta”, todetaan KANE:n raportissa (2017).

Kun ruohonjuuritason liikkeiltä ja kansalaisyhteiskunnalta viedään julkiset resurssit toimia, ajetaan ne kerjuulle kaikenlaisille markkinoille  ja marginaaliin.

Kulttuurityöntekijät, taiteilijat ja kansalaisyhteiskunnan eri toimijat ovat vielä tähän asti tietäneet miten pärjätä marginaalissa;  köyhyydessä, rahapulassa ja kurjuudessa. Nyt Riikka Purra leikkaa marginaalistakin ei siksi, että saataisi taloudellista hyötyä vaan puhtaasti poliittisista syistä. Teknokraattinen poliittinen manifesti on käskenyt leikata kaiken tarpeettoman.

Yhdysvaltalainen influensseri Ismatu Gwendolyn osuu mielestäni marginaalin ja epävarmuuden naulan kantaan podcast-esseessään ”Povery is an International Genocide” suomeksi "Köyhyys on kansainvälinen kansanmurha" väitteellään ”valtio ei rakasta sinua vaan häpeällisesti hyväksyy väestön yhden prosentin rikastumisen ihmisten enemmistöä orjuuttamalla.” Ismatun mukaan ”me kaikki pelkäämme kuolla köyhyydessä”. Väitän, että pelko on suurin este sille että alkaisimme toimia vääryyttä vastaan.

 

Asiaton oleskelu kielletty – sinne siis

Aki Kaurismäki ei elokuvissaan ratkaise kapitalismin kriisiä, mutta saa meidät ajattelemaan.

Olin kyllä asettanut tälle esseelle tavoitteeksi ratkaista suomalaisen yhteiskunnan suurimmat ongelmat; militarisoitumisen, epätasa-arvon ja itsemääräämisoikeuden menettäneen kansalaisyhteiskunnan lahtauksen.

En ole enää edes varma, että tämä essee saa ketään ajattelemaan. Miten voisinkaan olla varma, kun elän epävarmuuden kyllästyttämässä kulttuurissa. En viisastele enkä sano näin, että kuulostaisin älykkäältä tai vaatimattomalta ja vieraannuttaisin itseäni tavoitteellisesta tai propagandistisesta kirjoittamisesta. Ajan henki nyt vaan on haasteellinen minkäänlaiselle ajattelulle.

Olen tehnyt sopimuksen lukijoideni kanssa jo aikoja sitten ja sen mukaan olen aina täysin puolueellinen ja työväenluokan puolella. En tiedä miten hyvä paikka työväenluokka on koskaan ollut olla epävarma. Suomalainen proletariaatti on kehittyvää sorttia, vähän kuin tekoäly. Perussuomalaisesta politiikasta innostunutta ja mukaan historian kirjoitukseen heittäytynyttä työväenluokkaa on promptattava  ankarasti, jotta se alkaisi olettaa tasa-arvoisemmin, feministisemmin ja osallistavammalla tavalla.

Alleviivattu kärsimys

Canceloin leikkauspolitiikkaa koska se lopettaa kansalaisyhteiskunnan ja tekee epävarmuudesta, kurjuudesta ja kärsimisestä uuden normaalin.

Friedrich Nietzsche (1844–1900) käsitteli mielellään teoksissaan kärsimyksen ja viisauden teemoja. En koskaan unohda, että löysin kerran ” Zarathustran”  Äitini kirjahyllystä. Miksi Äiti oli tehnyt reunamerkintöjä ja alleviivannut kirjaa? Olen aina ajatellut, että kirjat ja kirjahyllyt ovat jotain hyvin henkilökohtaista. Jotkut ajattelevat, että kirjan omistaa vahvemmin, kun siihen tekee omia merkintöjä. En ole koskaan kysynyt miksi Äitini oli alleviivannut Zarathustraa. Löytäisikö äitini ajatuksia marginaalista? Minulla on ihana mystinen äiti ja haluan pitää kiinni tästä mielikuvasta juuri tuollaisena.

Nietzsche itse alleviivaa kärsimystä erottamattomana osana ihmiselämää. Hän manifestoi, että elämä ilman kärsimystä olisi myös vailla merkitystä ja syvyyttä. Kärsimys on elämän väistämätön osa, ja sen hyväksyminen on tärkeää. Saksalainen filosofi uskoo, että kärsimys voi johtaa henkilökohtaiseen kasvuun ja kehitykseen. Kärsimyksen kohtaaminen ja sen ylittäminen voi tehdä ihmisestä vahvemman ja viisaamman. Nietzsche kirjoittaa (1888) teoksessaan "Epäjumalten hämärä, eli, Miten vasaralla filosofoidaan": "Kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa."

Miksi pitäisi kärsiä, jos ei edes käytä kruunua

Lupasin esseen alussa, että tämä on manifesti nautinnon kautta kasvamisesta. Tulikohan luvattua liikoja? Tunnustan, en ole edes yhtään kiinnostunut kärsimyksestä. Ei se kiinnosta minua. Olen kiinnostunut nautinnoista, hyvästä ja rauhasta. En sodasta, en pahasta enkä yhtään pätkää kärsimyksestä.

 Essee pitää kirjoittaa ihan oikeassa maailmassa ja tämä maailma vaatii paljon. Pitäisi osata kirjoittaa paremmin. Ehkä pitäisi irrottaa itsensä tästä todellisuudesta. Ehkä siirtää patterin väliin tipahtelevat kirjat värikkäämpään fiktiiviin tai etäännyttää omaa kärsimystä universaalisti sopivampaan ulottuvuuteen. Pitäisi varmaan harjoitella toisenlaista kirjoittamista ja ymmärtää jotain Aristoteleen runousopista.  

Ahdistaa. En usko kärsimykseen ja ristillä riippumiseen.Kaikki mitä kirjoitan ja mihin tässä esseessä viittaan, tapahtuu  silti epävarmuuden ja kärsimyksen täyttämässä todellisuudessa. Myös kuolleiden ajattelijoiden totuudet, joihin mielelläni viittaan ovat väkeviä ja tunnen haudantakaiset vaatimukset niskassani. Kirjoittaminenkin, josta nautin alkaa tuntua epävarmalta. Uskon kuitenkin vielä nautinnon kautta kasvamiseen. Tästä on kyllä nyt leikki niin kaukana, että vakava voi saada uudet kasvot.

Allekirjoitan KANE:n kuvaaman vaaran siitä, että autonomian ja resurssien puutteesta epävarmuuden täyttäessä näkökulmat, on melkein mahdotonta haastaa vääränlaista politiikkaa. Kärsimys vie mehut ja kyvyn ajatella toisin. Epävarmuus saa aikaan sen, että tuntuu kuin vain toistaisi omaa onnetonta tilaa, rahapulaa, pienuutta ja kaiken mahdottomuutta. Jää paha levy päälle. Eivätkö köyhät, kaikkein heikoimmassa tilanteessa olevat ja luuserit siksi ole koskaan tehneet vallankumousta?

Nauttiminen on kärsimisen vastakohta, mutta miten kurjuudessa ja onnettomassa tilanteessa kuten vaikka rahapulassa voisi vaihtaa kärsimys-moodista nautiskeluun? Jos, kuten alussa väitin hurmos, kiihko, huuma ja ekstaasi ovat töissä nautinnolla, olisi varmaan parasta kysyä niitä avuksi, ei huijaamaan vaan antamaan vaihtoehtoista näkökulmaa pääsemään irti kurjuudesta ja sen yksisilmäisestä maailmankaikkeudesta.

Kun oivaltaa, että ei ole mitään menetettävää, kun viimeiset valtionavut on viety, saattaa marginaalissa koettu loppu ja kuolema vapauttaa löytämään kärsimyksen ja epävarmuuden täyttämässä todellisuudessa kokonaan uuden, radikaalin näkökulman tai ulospääsyn sellaiseen, jota ei ole ollut ennen olemassa, jota ei aikaisemmassa normaalissa pystynyt hahmottamaan tai saanut sanoa ääneen. Oliko Pierre Bourdieu oikeassa kirjoittaessaan kenttäteorian, jossa kaikki uusi löytyy marginaalista, kunnes joutuu taas palaamaan sinne missä oli syntynytkin?

Meille taiteilijoille, jotka kohtaamme tätä luovaa kuolemaa työksemme ja olemme saaneet siihen koulutuksen saatamme olla nyt arvaamattoman tarpeellisia fasilitaattoreita kansalaisyhteiskunnalle, joka kamppailee nyt elämästä ja kuolemasta. Me taiteilijat olemme käyneet monta kertaa ”toisella puolella”, tulleet aina takaisin ja kehittäneet absoluuttisen totuuden kaveriksi pluralistisia ja inklusiivisia vaihtoehtoja.

2024 historiallisen ankara julkisten tukien ja avustusten leikkaaminen olisi voitu estää, jos Orpo-Purran hallituksen ajatus vapaudesta ei olisi tarkoittanut vain rahalla ostettavaa tilaa tai jos valtaeliitin maailmankuva ei olisi perustunut vain vahvojen valtaan. Ahdinko ja  kärsimys olisi voitu estää, jos poliittiset puolueet eivät olisi luopuneet konsensuksesta turvata kansalaisjärjestöjen toimintaresursseja, kun vapaa-ajan sektorin rahoitusriippuvuus rahapeleihin arvioitiin uudelleen. Kurjistaminen olisi voitu estää, jos me, olisimme itse olleet joukkovoimaisempia ja vaihtoehtomme olisi ollut kovaäänisempi ja konkreettisempi.

Kesällä (6.6.2024) Valtioneuvosto teki periaatepäätöksen kansalaisjärjestöjen toimintaedellytysten kehittämisestä. Riikka Purra kutsuu tätä kansalaisjärjestöstrategiaksi. Kansalaisjärjestöjen suora reaktio  uuteen strategiaan oli tyrmäävä. ”Valtioneuvoston hyväksymä kansalaisjärjestöstrategia on mitätön laastari jättileikkausten repimään haavaan”, sanovat Suomen nuorisoalan kattojärjestö Allianssi, Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry, Suomen kehitysjärjestöjen kattojärjestö Fingo, SOSTE Suomen sosiaali- ja terveys ja Suomen Olympiakomitea,  julkaisussaan (7.6.2024).

Uuden strategian mukaan valtionavustuksia laajennetaan aiemmin kohdennetuista avustuksista yleisavustuksiin ja eräille (ei kaikille) kansalaisjärjestöille tehtävien lahjoitusten verovähennyskelpoisuutta lisätään.

Järjestöt kritisoivat myös prosessia, jolla uusi strategia valmisteltiin. Järjestöjen julkaisun mukaan ”strategia valmisteltiin kevään 2024 aikana kiireellä ja tuomatta poliittisia päättäjiä, virkavalmistelijoita tai kansalaisjärjestöjen edustajia kertaakaan yhteen saman pöydän äärelle.”

Ehkä enemmän kuin politiikkaa me suomalaiset rakastamme metsää ja enemmän kuin hyvinvointiyhteiskunnasta olemme ylpeitä jokaisenoikeuksistamme. Ennen puhuimme jokamiehenoikeuksista. Jokaisenoikeuksilla tarkoitetaan jokaisen oikeutta käyttää luontoa siitä riippumatta, kuka omistaa alueen tai on sen haltija.

Väitän, että Riikka Purra leikkauspolitiikallaan on tehnyt valtavan avohakkuun mielemme maisemaan. Perussuomalaiset ovat uusien puun taimien sijaan istuttaneet maahan kärsimystä ja kylttejä, joissa lukee ”Asiaton oleskelu kielletty”. Kuka oikein on tämä ikävä Perussuomalaisten oraakkeli?

Joskus kauan aikaa sitten luulimme vielä elävämme litteällä alustalla ja pelkäsimme sen laidalta putoamista. Paperin laidoilta voi loppua tila kirjoittaa ja piirtää, ajatella.

Tampereen yliopistossa tutkijatohtorina työskentelevä Laura Piippo kirjoittaa marginaaleista kirjassa Paperinen avaruus (2020). Piipon mukaan ” Yhteiskunnallis-kulttuurisessa kontekstissa marginaalin ja keskuksen käsitteet kytkeytyvät erityisen vahvasti erilaisiin valtasuhteisiin ja tätä kautta kirjallisuuden marginaali erilaisiin vähemmistökirjallisuuksiin. Tässä mielessä marginaalin käsitteeseen liittyy myös ulossulkemista, kärsimystä ja väkivaltaa.”

Onko marginaalissa oleminen poissaolemista? Kun ei olla keskellä ja ytimessä ollaan sivussa tai ei missään. Onko marginaali loppumista, jonkun asian päättymistä, kuolemaa vai onko marginaali jonkun toisen logiikan, ajatusmallin, ideologian ja ymmärtämisen paikka, uuden alku ja toisinajattelun tila? Onko marginaalissa eläminen nietzscheläistä kärsimyksen kautta kasvamista? Kysyin tekoälyltä. Se vastasi, että varsinainen teksti alkaa heti marginaalin jälkeen.

Mahdoton paikka

Arki on usein tarinoita kummallisempaa. Tätä esseetä kirjoittaessa Ison Omenan kirjastosta lainaamani Giorgio Collin kirja ”Nietzschen jälkeen” tipahti kirjoituspöydältä seinän ja lämpöpatterin väliin. Pikkupoikana vuonna 1977 matkasin isän kanssa Finnjetillä siskon luo Saksaan. Onnistuin tiputtamaan meidän hytin avaimen hissikuiluun. Rokin korkeista koroista ja karismaattisesta äänestään tunnettu Heinäsirkka saapui levynjulkistamiskeikalta 80-luvulla Hakaniemen torin laidalla sijainneeseen yökahvila Miinaan. Tein silloin Miinassa yötöitä kassatarjoilijana. Juuri julkaistu Sliipparien levy tippua sujahti taiteilijan käsistä aamuyön pikkutunneilla vitriinin ja tiski-tason väliin. Pääsin kymmenen vuotta sitten Belfastiin katsomaan poliittisia seinämaalauksia. Minun oli ilmeisesti tarkoitus ajaa Belfastista eteenpäin. Puolisoni, Mika, heitti minulle auton avaimet. En saanut koppia. Avaimet liukuivat olemattomasta saumasta auton kojelaudan sisään.

Patterin ja seinän väli, hissikuilu, vitriinin sivu ja auton kojelauta eivät ole marginaalisia paikkoja. Ne ovat mahdottomia paikkoja. Tarinat huvittavat jälkeenpäin. Elämä marginaalissa voi toki olla myös mahdotonta eivätkä tarinat ole aina yhtä huvittavia.

Marginaaleja on erilaisia. Minun politiikkakäsitykseni mukaan politiikkaa tehdään paljon muuallakin kuin vain eduskunnassa. Myös marginaalissa tehdään politiikkaa. Osallistuvassa ja demokraattisessa kansalaisyhteiskunnassa tehdään mielestäni parasta politiikkaa.

Villiinnyn Perussuomalaisten periaateohjelmasta, vaikka Perussuomalaisten puolue on minulle mahdoton paikka. Haluan tehdä historiaa. Inspiroidun koska koen, että tänään politiikkaa, myös Perussuomalaisten politiikkaa leimaa sokea vallanhimo, enkä voi katsoa hiljaa sivusta. Politiikkaa pitää muuttaa ja valtaa jakaa. Hyvä ja nautinto mahdollistavat kasvun ja kehityksen. Erilaisia päätöksenteon prosesseja tulisi  mielestäni tuoda lähemmäksi tavallisia kansalaisia ja marginaaleissa eläviä ihmisiä. Palauttaisin politiikkaan ajatuksen demokratiasta, jossa erilaisella on merkitystä ja arvoa.

Eurovaaleissa 2024 Riikka Purra kertoo saaneensa turpaan. Ehkä päivän verran. Tänään Riikka Purra tekee politiikkaa kansan kaapin päällä. Valtionvarainministerin mania vapauttaa vanhoja suomalaisia järjestöjä ja koko kansalaisyhteiskuntaa leikkaamalla sen riippuvuussuhdetta valtioon. Uusliberaalisti ajateltuna autonomisemmat kansalaisyhteiskunnan organisaatiot saavat leikkauskevään 2024 jälkeen itse entistä vapaammin määritellä toimintaansa, jos vain kurjistuneessa taloudellisessa tilanteessa pystyvät vielä toimimaan. Rauhanjärjestöjen ei tarvitse enää raportoida toiminnan tavoitteista eikä toimintamalleja tarvitse perustella Nato-Suomelle.

Mitä meille sitten jää, kun meiltä viedään rahat? Yhdistymisvapaus. Suomessa yhdistysten ja järjestöjen toimintaa ja autonomiaa säätelevä oikeudellinen perusta on yhdistymisvapaus, josta on säädetty perustuslaissa ja tarkempia säännöksiä on annettu yhdistyslaissa.

Onko ihmisvihamielisen ja epädemokraattisen kuriin ja järjestykseen vannovan poliittisen liikkeen seuraava askel antaa rauhanaktivisteille turpaan, laittaa rauhanrunoja kirjoittavat ajattelijat marginaaliin, vankiloihin ja kieltää kansalaisyhteiskunnalta yhdistymisvapaus?  Ehkä vankiloiden ovet aukeavat meillä niin kuin on historiassa aiemminkin tapahtunut. Ehkä seuraavaksi kielletään ulkomailta rahoitusta saavat kansalaisjärjestöt.

Lähteet:

Austin, Thomas, 2018, The Films of Aki Kaurismäki.

Camus, Albert, 1947, Rutto.

Collin Giorgio, 1996, Nietzschen jälkeen.

Fingo, 7.6.2024, verkkouutinen, Kansalaisjärjestöt: Valtioneuvoston hyväksymä kansalaisjärjestöstrategia on mitätön laastari jättileikkausten repimään haavaan, haettu 10.6.2024, https://fingo.fi/ajankohtaista/kannanotot/kansalaisjarjestot-valtioneuvoston-hyvaksyma-kansalaisjarjestostrategia-on-mitaton-laastari-jattileikkausten-repimaan-haavaan/

Gwendolyn, Ismatu, 2024, Thredings, podcast, Poverty is an International Genocide. Haettu 14.6. https://open.spotify.com/episode/2ixP4hv3VUajJyAp2xE8gM?si=F8Vzu1vJSumG90E5DJWTIg

Gothóni, Raili ja René, 2007, Ajattelun aarteet

Helsingin Sanomat, 10.4.2024, lehtijuttu, Riikka Purra: Eläkkeistä on pakko leikata.

Herättäjä-yhdistys, 2024, Kotisivut, https://www.h-y.fi/ .

https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/164354/OM_2022_3_TH.pdf)

Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta (Kane), 2017, verkkojulkaisu

Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta 2023, verkkojulkaisu, Kansalaisjärjestöstrategia 2023–2027 : Valtioneuvoston periaatepäätös kansalaisjärjestöjen toimintaedellytysten kehittämisestä, haettu 10.6.2024 https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-400-827-3 ).

Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta verkkojulkaisu, 2022, Autonominen ja elinvoimainen kansalaisyhteiskunta kaikille Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANEn strategia 2022–2026 haettu 10.6.2024.

Lindfors, Jukka, Yle, 2006 Elokuvaveljekset Mika ja Aki Kaurismäki paljastavat: "Arvottomien" tarina ei ole yksinkertainen, sillä mies ja nainen suutelevat siinä monesti.

Nietzsche, Friedrich, 1883-1885, Näin puhui Zarathustra.

Onninen Oskari, 2023, Talous & Yhteiskunta 4/2023, Labore, haettu 10.6.2024, https://labore.fi/t&y/voiko-kulttuuria-mitata-ja-jos-voi-niin-miten/ .

Oregon’s Kitchen Table, 2024, haettu 10.6.2024, https://www.oregonskitchentable.org/

Perussuomalaiset, 2018, Periaateohjelma, 2018, www.perussuomalaiset.fi .

Piippo, L., Ahvenjärvi, K., Joensuu, J., Helle, A., Karkulehto, S., 2020. Merkittävät marginaalit. Jyväskylän yliopisto.

Römpötti, Tommi, 2020, Lähikuva, 2/2020.

YLE, 5.3.2024, uutiset, 5.3. Riikka Purra ilakoi leikkauksilla somessa, mutta miksi? Tutkijat löytävät monta syytä.

Ympäristöministeriö, 2024, Jokaisenoikeudet, haettu, 10.6.206, https://ym.fi/jokaisenoikeudet