Rauhan, kulttuurin ja aktivismin  

verkkojulkaisu

Kuva: groundWork

Etelä-Afrikassa ympäristön tuhoutumisen vaikutukset eivät ole yhtä näkyviä ja väkivaltaisia kuin muualla Afrikassa. Ne liittyvät kuitenkin läheisesti ympäristöepäoikeudenmukaisuuteen ja jäävät usein huomiotta muiden eriarvoisuuksien rinnalla.

Yhteisöt, jotka kärsivät eniten metsien tuhoutumisesta ja teollisuuden aiheuttamasta saastumisesta, sijaitsevat pääosin köyhtyneillä maaseutualueilla tai suurkaupunkialueiden laitamilla. Maalla on suhteellisen vähän aarniometsää pohjoisiin naapureihinsa verrattuna, mutta sekin vähä on huvennut.

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön mukaan 7,6 prosenttia eli noin 9 241 000 hehtaaria Etelä-Afrikan pinta-alasta on metsää. Tästä 10,2 prosenttia on

luokiteltu aarniometsäksi, joka on luonnon monimuotoisin ja hiilitiheydeltään suurin metsätyyppi. Loput ovat kaupallisia istutusmetsiä. Vuosina 2001–2023 Etelä-Afrikka menetti 1,6 miljoonaa hehtaaria puustoa, mikä vastaa puupeitteen pienenemistä 27 prosenttia. Kosteasta aarniometsästä katosi kymmenesosa.

Metsäkadon tärkeimmät välittömät syyt ovat maatalouden ja kaivostoiminnan laajentuminen sekä luonnonmetsien käyttö polttopuuksi. Myös ilmastokriisin myötä yleistyneet kuivuuskaudet aiheuttavat yhä useammin metsäpaloja, jotka tuhoavat metsiä ja muuta kasvillisuutta. Vuonna 2017 noin 20 000 hehtaaria Knysnan ja Tsitsikamman metsää – upeaa trooppista ja subtrooppista ekosysteemiä Itä-Kapin ja Länsi-Kapin maakunnissa – tuhoutui tulipaloissa.

Metsäkato ei vaikuta pelkästään luonnonympäristöön ja tuhoa hiilinieluja. Se tuhoaa myös elinkeinoja ja pakottaa ihmiset turvautumaan nopeisiin, laittomiin ja kestämättömiin tapoihin hyödyntää luontoa. Tämä puolestaan lisää metsäkatoa.

Etelä-Afrikan pohjoisosassa Limpopon maakunnassa sijaitsevien Soutpansbergin vuorten maaseutuyhteisöt ovat vuosisatojen ajan käyttäneet biologisesti monimuotoisia vuoristometsiä perinteisten lääkkeiden hankkimiseen. Alkuperäismetsien laiton raivaaminen maatalouteen ja rakentamiseen on johtanut epätoivoiseen kilpailuun jäljellä olevien metsien hyödyntämisestä. On siirrytty muihin elinkeinoihin, kuten salametsästykseen.

Biologisen monimuotoisuuden tuhoutumiseen pohjautuva köyhyys aiheuttaa yhteisöjen välisiä jännitteitä ja väkivaltaa. Metsien ennallistamista ja suojelua edistetään, mutta toimet eivät ole riittävästi kytköksissä kestävään sosioekonomiseen kehitykseen. Puiden istuttaminen ja aarniometsien suojelu eivät riitä, ellei niitä kytketä yhteisöjen kehittämiseen.

Durbanin lähellä sijaitsevan Buffelsdraain metsänistutusohjelma on ollut jonkin verran menestyksekkäämpi. Paikka sijaitsee Durbanin aluetta palvelevan valtavan kaatopaikan suojavyöhykkeen vieressä. Suurimmalla osalla itse suojavyöhykkeestä oli viljelty sokeriruokoa. Vuonna 2008 käynnistettiin 20-vuotinen yhteisöohjelma alueen metsittämiseksi. Tällä haluttiin kompensoida vuoden 2010 jalkapallon MM-kisojen hiilijalanjälki. Sen jälkeen suojavyöhykkeen luonnon monimuotoisuus on lisääntynyt valtavasti. Yli miljoona puuta on istutettu 580 hehtaarille entistä sokeriruokomaata, ja lintujen ja muiden lajien määrä on kasvanut huomattavasti.

Hanke on myös luonut työpaikkoja sadoille ihmisille Buffelsdraalissa. Hankkeessa käytetty ”Indigenous Trees for Life” -malli kannustaa paikallisia työttömiä, joita kutsutaan puuyrittäjiksi. He keräävät ja kasvattavat alkuperäisten puulajien siemeniä.  Puuntaimista he saavat luottoseteleitä, jotka voidaan vaihtaa peruselintarvikkeisiin, vaatteisiin ja rakennusmateriaaleihin.

Hanke on myös edistänyt osaamista muilla aloilla, mukaan lukien vieraslajien torjunta, puiden istutus, valuma-alueiden suojelu, palontorjunta ja jätteiden kierrätys. Yhdeksänkymmentä prosenttia hankkeesta hyötyvistä ihmisistä eli aiemmin köyhyysrajan alapuolella.

Hanke osoittaa yhteisön kehittämiseen nivoutuvien metsityshankkeiden edut. Durbanissa ja muualla Etelä-Afrikassa vuonna 2021 puhjenneet mellakat johtuivat pääasiassa ruokaturvattomuuden ja köyhyyden aiheuttamasta turhautumisesta, vaikka niihin liittyi myös poliittisia provokaatioita. Väkivaltaisuuksissa kuoli yli 300 ihmistä. Mellakoihin osallistuneet tulivat enimmäkseen kaikkein köyhtyneimmiltä ja ympäristöltään rappeutuneimmilta asuinalueilta.

Buffelsdraain kaltaisiin laajamittaisiin, pitkäaikaisiin hankkeisiin investoiminen voisi olla yksi tapa saada aikaan merkityksellistä sosioekonomista muutosta. Tämä on osittain groundWork-kansalaisjärjestön huolenaihe. Järjestö keskittyy teollisuuden saastuttamien köyhien yhteisöjen ympäristöoikeudenmukaisuuteen sekä muihin aloitteisiin kaupunkien viherryttämiseksi.

Etelä-Afrikkaa vaivaava valtava eriarvoisuus – suurelta osin kolonialismista ja apartheidista periytyvä perintö – ilmenee maan köyhtyneelle enemmistölle ympäristöoikeudenmukaisuuden puutteena. He ovat enemmän kuin ketkään muut alttiina biologisen monimuotoisuuden menetyksestä johtuville haitoille ja hallitusten epäonnistumiselle käsitellä sitä yhteiskunnallisena kriisinä.

Etelä-Afrikka ei ole immuuni ympäristötuhoille, joita tällä hetkellä koetaan suuressa osassa eteläistä Afrikkaa. Välitön syy on El Niño -sääilmiö, mutta ilmastokriisin pahentama kuivuus on johtanut katoihin, vesipulaan, karjan kuolemaan ja nälänhätään. El Niño on aiheuttanut rankkasateita ja tulvia muun muassa Madagaskarilla, Mosambikissa, Malawissa ja Sambiassa. Etelä-Afrikka on toistaiseksi selvinnyt kriisistä vähimmin vaurioin ja on ainoa alueen maa, joka ei ole julistanut hätätilaa.

Välittömän humanitaarisen katastrofin lisäksi El Niñon vaikutukset alueen metsiin tulevat olemaan mittavat. Ilmastonmuutos ja yhä äärevämmät sääilmiöt herättävät vakavia kysymyksiä koko Eteläisen Afrikan luonnon monimuotoisuuden tulevaisuudesta sekä pyrkimyksistä parantaa köyhien yhteisöjen elinoloja.

 

 

Soutpansbergin vuoristo, Limpopon provinssi. Kuva: Africa Conservation Association